Kun äänet päässä kovenee.

Oon mietiskellyt tätä tekstiä päässä jo monta päivää ja nyt vihdoin ajattelin julkaista tämän. 

Oon aina osannut kertoa avoimesti kaikista asioista ja siksi haluan kertoa teille yhestä asiasta joka koskettaa tänä päivänä monia ihmisiä, nimittäin erilaiset keskittymishäiriöt.

Mä en muista yhtään millainen lapsi olin mutta mitä mulle on kerrottu niin sellanen ihan normaali, aika temperamenttinen ja äänekäs lapsi. Itse muistan aikoja perhepäivähoidosta, vähän päiväkodista ja ensimmäisestä luokasta saakka sitten oikein kunnolla. Lukemaan mä opin normaalisti siihen aikaan kun se yleensä tapahtuu ja lapsena/alakouluiässä tykkäsin lukea tosi paljon kirjoja ja tykkäsin että mulle luetaan. Esikouluajan matikkaa mä en muista ollenkaan mutta ensimmäisellä luokalla jo ne ongelmat sitten alkoikin. Kaikista vaikeinta mulle on ollut aina matematiikka ja siitä olin tukiopetuksessa jo ensimmäisellä luokalla. Alakouluvuodet 1-3 ei oikein kunnollista muistikuvaa. Kolmannella luokalla alkoi englanti ja sen tuottamat vaikeudet. Varmaan jo kolmannelta luokalta ylöspäin mä olin se luokan kovaäänisin. Murrosikä mulla alkoi varmaan jossain viidennellä luokalla ja kuudennella se oli siinä todella pahassa vaiheessa. Viidennellä tai kuudennella luokalla mä muistan että mulla oli jo todella pahoja vaikeuksia. Mä jouduin koko ajan johonkin puhutteluun, tukiopetuksiin, lisäopetuksiin, kävin rehtorilla, kuraattorilla, terveydenhoitajalla. Samalla kun kärsin näistä keskittymisvaikeuksista kapinoin koko elämää vastaan. 6-9 luokilla kaikki vuodet meni samalla tavalla. Mä olin koko ajan äänessä, en kyennyt keskittymään mihinkään, turhauduin ja siitä seurasi raivokohtauksia. Välillä luokissa kaadoin tuoleja ja pulpetteja ja lähdin pois koko tunnilta. Mut passitettiin käytävään, keskusteluihin, mun vanhemmille soitettiin. Mä en muista hetkeäkään millon olisin keskittynyt kunnolla normaalissa ryhmässä. Mä pääsin pienryhmiin englannissa ja ruotsissa, välillä olin englannissa myös yksin opiskelussa. Matematiikkaa mä opiskelin lähestulkoon koko yläaste ajan yksin erityisopettajan kanssa. Välillä siellä ryhmässä oli myös muita ja sillon se homma taas lähti käsistä. Kaikki muu oli tärkeämpää kun ne tehtävät. Yläasteella mä kävin psykologilla toteamassa että mulla on jonkinlainen oppimisvaikeus ja mulla on visuaalisessa hahmottamisessa eniten vaikeuksia. Kuitenkaan mitään ADHD testejä tai vastaavia mulle ei missään vaiheessa lapsena/varhaisnuorena tehty. Kaikki vaan koko ajan oletti että mä nyt vaan olen tälläinen, mä nyt vaan haluan kapinoida kaikkea vastaan ja olla hankala lapsi. Enhän mä halunnut! Halusin oppia, halusin tehdä niitä tehtäviä, halusin todella mutta mä en pystynyt siihen. Kaikista vaikeinta mulle oli tehtävät joissa piti lukea jotain tai tuijottaa jotain taulua tunti ja kuunnella. Silloin mä aloin piirtelee vihkoon, näprärin puhelinta, leikin kynillä, lähettelin lappuja vierustoverille, tökin toisia kynillä tai pahimpaan turhautumiseen murensin vaikka pyyhekumin miljooniksi paloiksi. Kokeisiin mä en lukenut kunnolla koskaan. Kyllähän mä väitin aina vanhemmille lukevani niihin kokeisiin mutta todellisuudessa tein kaikkea muuta kun mitä piti. Kokeisiin lukeminen oli mulle täysin mahdoton tehtävä. Kotiläksyjä aina itkettiin ja tehtiin, väännettiin väkisin, tuntui että mistään ei tule yhtään mitään!

Mä opin kaiken muita hitaammin tai en ollenkaan. Kokeista mä kannoin kotiin aina alle kahdeksaa. Joskus mä saatoin saada hyviä numeroita. Mulla oli omat vahvuutenikin, tykkäsin äidinkielestä paljon, en tietenkään niistä kielioppijutuista, mutta mä olen aina ollut todella hyvä kirjoittamaan niin omasta kuin muidenkin mielestä ja oon saanut kirjoituksistani aina hyvää palautetta. Myös musiikki oli mun juttunu yläasteella. Aloin kuudennella luokalla soittaa rumpuja ja soitinkin niitä sitten ihan yhdeksänteen luokkaan saakka. Mulla oli bändi ja käytiin bändikerhossa ja meillä oli muutamia keikkojakin. Myös rumpujensoitossa mun keskittymisvaikeudet tuli tottakai esiin mutta ei ehkä ihan niin vahvasti koska rakastin sitä hommaa, pääsin purkamaan siinä niin paljon kaikkea mitä mun sisällä siihen aikaan oli. Tottakai kapulat lenteli muutaman kerran ja rööki paloi kun en oppinut heti jotain komppia tai tipahdin kesken biisin pois. Onneks mulla oli aivan mahtava opettaja! Aloin saada tarpeekseni kuraattorilla, rehtorilla ja muiden puhutteluissa juoksemisesta. Aina kun mut heitettiin ulos luokasta käytävään mä mietin että pakkohan tässä on olla jotain, mä niin haluisin olla tuolla muiden mukana ja oppia noita juttuja, miksi mä en pysty! Mikä mua vaivaa! Varmaan niin opettajat kuin vanhemmatkin mietti noita ihan samoja kysymyksiä. Yhdeksännellä luokalla mä olin ihan varma että haluan opiskella parturikampaajaksi ja pääsinkin Savonlinnaan kouluun. Olin 16 kun muutin pois kotoa toiseen kaupunkiin. Mopohan siinä karkasi käsistä ihan kirjaimellisesti. Uudessa koulussa samat vaikeudet jatkui päivästä päivään aina kun kouluun saakka selvisin. Mä en enää edes halunnut oppia koska tiesin että mistään ei kuitenkaan tule yhtään mitään, tavallaan luovutin siinä. Jätin vuoden jälkeen koulun kesken ja asuin seuraavan kesän kotona ja elokuussa 2012 muutin tänne Heinolaan. Olin ihan varma että nyt mä olen löytänyt oman juttuni! Musta niin tulee media-assistentti. Ja kierros alkoi alusta. Ne samat saatanan jutut alkoi vaan toistumaan. Mä en pystynyt oppimaan yhtään mitään, opettajat turhautui, minä turhauduin, vanhemmat turhautui. Jäin luokalleni, kyllä, amiksessakin voi jäädä niin sanotusti luokalle. Mulle annettiin kolme vaihtoehtoa: alan tekemään suoraan näyttöä ja sen jälkeen siirryn kakkosvuodelle, jätän koulun kesken ja etin jotain töitä ja kolme aloitan ykkösvuoden opinnot alusta. Valitsin kolmosen. Alku lähtikin ihan lupaavasti kun vähän skarppasin, kaksi viikkoa. Sitten se alkoi taas. Mulle sanottiin että ne ei pidä mua enää koulussa ja mun olis paras siirtyä jonnekkin muualle. Kävin tutustumassa Lahdessa pulssi työpajakouluun. Pulssiin mä sitten jäinkin. Se on paikka jossa on opiskelijoita eri aloilta ja kun sinne siirtyy säilyttää paikan kuitenkin ihan normaalisti kirjoilla mutta opiskelee vaan eri paikassa. Siellä oli n.10 hengen ryhmä ja kaksi opettajaa. Toinen niistä auttaa opinnoissa ja toinen kaikessa muussa elämään liittyvässä. Siellä aloin saamaan tarvittavaa tukea niin kouluasioissa kun kaikessa muussakin. Yritin alkaa tekemään oman alani tehtäviä siellä mutta pian huomasin että ei tää ala ole mun juttu, ei tästä vaan tule yhtään mitään. Mun opettaja ehdotti jospa mä alkaisin taas harkitsemaan jotain muuta alaa. He myös kertoivat että mun ei kannata hakea enää opiskelemaan normaaliin ryhmään koska toinen keskeytys sellaisessa on jo tulossa. Aluksi mä tyrmäsin erityisammattioppilaitokset heti että mähän en minnekkään vammaiskouluun mene! Kävin kuitenkin tutustumassa Terra koulutukseen joka on siis liiketalouden perustutkinto koulutus joka suoritetaan pääosin työnä kodin terrassa. Hain sinne koulutukseen ja nyt sitten vain odotellaan. Mä olen nyt yrittänyt suorittaa atto-opintoja tuolla pulssissa ja oonkin saanut niitä jonkin verran tehtyä. Mä olen myös saanut joskus jopa liikaa tukea mun muihin juttuihin. Pulssin kautta mä olen päässyt käymään ammatinvalinnnan psykologilla, lääkärillä ja nyt olen käynyt säännöllisesti psykologilla ja mulle on VIHDOIN näiden kaiken 19 vuoden jälkeen alettu tekemään testejä että MIKÄ MULLA ON! Uskomatonta että siihen on mennyt näinkin kauan. Mulla on ihan mahtava psykologi ja siellä käymisen ansiosta mulle on tullut fiilis että en mä ehkä olekkaan niin paska tapaus kun mitä mä olen itelleni antanut ymmärtää näiden vuosien jälkeen. Työelämässä mä olen skarpannut jollain ihmeen voimalla ja siellä mun ongelmat ei oo koskaan näkynyt niin voimakkaana kuin koulussa. 

Se siitä historiasta sitten. Nää keskittymisvaikeudet näkyy myös vapaa-ajalla. Mun on siis todella vaikea keskittyä johonkin tiettyyn ja samaan asiaan kauan. Esimerkiksi jos mä alan siivoamaan mä en välttämättä saa sitä hommaa valmiiksi asti samana päivänä koska mä en jaksa tehdä sitä yhtä putkea loppuun, mä löydän aina jotain muuta hommaa! Joskus jopa kaupassa käynti alkaa turhauttaa jos en vaikka heti löydä jotain mitä tarvitsen tai en osaa päättää mitä ottaisin. Nukkumisvaikeuksiakin mulla on ollut jo kauan mutta nyt eron jälkeen ne alkoi vasta voimakkaana. Mulla myös epäillään lievää masentuneisuutta joka yhditettynä keskittymisvaikeuksiin tekee mun elämästä hetkittäin todella helvetillistä. Mitään mulla ei ole kuitenkaan vielä todettu varmaksi mustaa valkoisella mutta kovasti mä odotan jo tietoa siitä mikä mulla on. 

Tänään mä katsoin ohjelmaa jossa perheessä oli ADHD lapsi ja sen äiti ei osannut oikein enää hallita tilannetta. Hänelle tehtiin testi. Annettiin pitkä sanomalehti artikkeli luettavaksi, laitettiin kuulokkeet päähän ja niistä musiikki soimaan kovalla ja lapsia riehumaan ympärille ja sen äidin piti lukea se artikkeli kokonaan loppuun. Sillä kuvastettiin sitä miltä sen ADHD lapsen päässä tuntuu kun se yrittää keskittyä johonkin. Mä en kertakaikkiaan pysty hallita mun päätäni välillä kun mun pitäisi jossain 20 hengen ryhmäkoossa olevassa luokassa koittaa laskea jotain matematiikan laskuja ja samalla mä kuulen jotain ääniä mun päässä ja silmät harhailee kaikkialle muualle ja lopulta raivostun ja luovutan. 

Aina mulle on heitetty kaikkea läppää siitä millainen '' ADHD -tapaus mä olen'' mutta se ei ole leikinasia. Mulla ei siis ole ADHD:ta mutta jotain tämmöiseen viittaavaa tässä on. Enneku ikinä koskaan alatte haukkua jotain AHDH tapaukseksi tai ylivilkkaaksi miettikää millaista teidän elämä olisi jos ette pystyisi hallitsemaan omaa mieltä, kieltä ja kroppaa eikä mistään tulis mitään! Toivottavasti tää antoi jotain ajattelemisen aihetta ja ihmiset oppis suhtautumaan keskittymisvaikeuksiin eri tavalla, tai koittakaa asettua vaikka päiväksi meidän asemaan. Ei tää oo mitään helppoa, mutta onneksi positiivisella asenteella selviää pitkälle! :-)

Nyt nukkumaan.